Isompi tulos on parempi tulos?
Väkisin puristamista ja todella kivulias 150kg ennätys
Noin 20 vuotiaana urheilijana havahduin siihen, että kehittyminen alkoi vaatimaan suunnitelmallista tekemistä, harjoittelun selkeämpää ohjelmointia eri suorituskyvyn alueilla sekä malttia luottaa harjoittelusuunnitelmaan. Tätä aikaisemmin treeneissä harjoiteltiin lähinnä, mitä mieleen juolahti ja testattiin erittäin säännöllisesti lähes viikoittain omaa maksimaalista voimantuottokykyä.
20 ikävuoden jälkeen, kun kehittyminen hidastui alkoi ensimmäistä kertaa myös haasteet olkapäiden kanssa. Liian rajoille asti vedetyt säännölliset treenit saivat olkapäät kipuilemaan jatkuvasti. Kehittymistä tapahtui hitaasti, mutta kropan terveenä pysymisen kanssa oli useasti haasteita omasta ohjelmoinnista huolimatta. Tein liian usein erittäin raskaita treenejä, joita kehoni ei kestänyt. Sain penkkipunnerrustulokseni väännettyä väkisin kivun läpi n.150 kiloon saakka.
Muutos ja 200kg haamuraja lähempänä kuin koskaan
Harjoitteluni sai oleellisen käännöksen, kun pääsin 22 vuotiaana sisään liikuntatieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan fysiologiaa sekä valmennus- ja testausoppia. Opinnot muuttivat perspektiiviä harjoittelussa, kun aloin ymmärtämään harjoittelun aiheuttamia reaktioita kehossa syvällisemmin. Aloin tarkastelemaan harjoitteluani objektiivisemmin, kun ympärille kokoontui paljon aiheesta syvällisesti ymmärtäviä ihmisiä. Tätä aikaisemmin olin onnistunut sulkemaan omien valmentajien ohjeistukset melko tehokkaasti pois ja ajatellut, että kehoni kestäisi kyllä täysin erilaista treeniä, painivalmentajani ohjeistuksista huolimatta.
Uusi systemaattinen lähestymistapa harjoitteluun alkoi näkymään siinä, että säännöllisesti kipuilevat olkapäät alkoivat tuntumaan paremmilta. Keskimääräiset treenit muuttuivat kevyemmäksi ja systemaattinen harjoittelun seuraaminen ja kirjaaminen muuttuivat rutiineiksi. Ensimmäistä kertaa harjoittelun rakentamiseen oli käytetty samassa suhteessa energiaa toteuttamisen kanssa.
Erilaisia voimaohjelmointimalleja kierrättämällä ja varioimalla onnistuin seuraavien opiskeluvuosien aikana saamaan punnerrustulokseeni uudestaan samankaltaista lineaarisuutta, kuin nuorempana urheilijana. Tutkin myös penkkipunnerruksen biomekaniikkaa ja pyrin optimoimaan nostotekniikat sopimaan täydellisesti omaan nostotyyliini. Seuraavan 5 vuoden aikana onnistuinkin saavuttamaan “maagisen” 180 kilon neljän levyn rajan. Nälkä kasvoi syödessä ja asetin itselleni tavoitteekseni rikkoa vielä tulevaisuudessa 200 kilon haamurajan, jota olin nuorena urheilijana pitänyt täysin mahdottomana.
Fyysinen seinä ja sen rikkominen
Saavutettuani 180 kilon rajapyykin kehittymiseni tuntui kuitenkin pysähtyneen kuin seinään. En saanut hilattua tulostani ylemmäksi yrityksistä huolimatta. Olin asettanut kehittymiselleni myös selvät raamit, joiden sisällä halusin kehittyä. Olen lapsesta asti rakastanut urheilua, joten muun tekemisen tauolle jättäminen tai lopettaminen ei tullut kysymykseen omaa unelmarajaa penkkipunnerruksessa tavoitellessa. Tiedostin, että aerobisen harjoittelun määrä todennäköisesti häiritsi kehittymistäni. Halusin myös tehdä tavoitteellisesti monipuolista voimaharjoittelua ja kehittää myös muita suorituskyvyn osa-alueita erilaisia urheilukenttiä varten.
190 kg ennätysnosto ja olo aivan kaikkensa antanut
Ajatus voimailuennätysten rikkomisesta oli mielessäni kuitenkin niin voimakkaana, että päätin panostaa penkkipunnerruksen kehittämiseen vielä aikaista enemmän. Lopulta avain viimeisten hitaaseen kehittymiseen oli minulla penkkipunnerrusmäärien nostaminen viikkotaasolla erittäin suureksi. Samalla yksittäisten treenien haastavuutta täytyi laskea reilusta.
Suuri frekvenssi treeneissä on monesti myös valmennuksessa punnertavien liikkeiden kehittämisessä menestysresepti, kun se tehdään riittävän kevyesti. Suuret määrät penkkipunnerrusta alkoivat hitaasti tuomaan yksittäisiä kiloja tankoon lisää. Seuraavan 10 kilon korotus 180 kilosta 190 kiloon vaati kuitenkin 2,5 vuoden mittaisen tavoitteellisen työn. Saavutettuani seuraavan tasaluvun olin samaan aikaan sekä älyttömän iloinen onnistumisesta, että täysin takki auki.
Huomasin,että suurin palo uusiin ennätyksiin alkoi himmenemään 190 kilon rajapyykin saavuttamisen jälkeen. Penkkipunnerruksessa minua oli viehättänyt pienestä pojasta saakka lajin yksinkertaisuus. Nyt uudet ennätystulokset alkoivat vaatimaan realistisesti paperille laitettuna niin paljon resursseja, että kompromissit muun urheilun parissa tuntuivat kohtuuttoman suurilta omaksi iloksi punnertaessa.
Totesin itselleni, että jatkan ehkä projektia toisessa elämänvaiheessa, mikäli motivaatio syttyy uudelleen. Nyt alkoi kiinnostamaan taas enemmän monipuolisempi urheilu eri lajien parissa ja voimaharjoittelu, joka ei seurannut yhtä tavoitteellista suunnitelmaa kuin 10 edeltävää treenivuotta. Painissa tehdyn kilpauran jälkeen minua kiinnosti lähinnä itseni haastaminen ja oma kehittyminen, joten ajatukset voimailukisoista eivät myöskään inspiroineet.
Kyse ei ole saavutetusta kilomäärästä
Oman kehittymiseni kaari seuraa monen muun tavoitteellisen treenaajan tekemistä. Ensimmäisten treenivuosien aikana kehittyminen on helpointa. Tämän jälkeen harjoitteluun täytyy panostaa enemmän ajatustyötä, mikäli haluaa jatkaa selkeää kehittymistä. Tämä on monesti erittäin antoisa vaihe, joka jää ikävä kyllä monelta treenaajalta välistä ensimmäisen haastavan seinän osuessa vastaan ja treeni-innon lopahdettua. Erittäin kokeneilla harjoittelijoilla taas vaaditaan hyvin systemaattista työntekoa pienempienkin prosentuaalisten kehitysten saavuttamiseksi. Pienempikin kehitys voi kuitenkin olla ratkaiseva menestymisen kannalta.
Vaikka kehittyminen on äärimmäisen mukavaa, ei mielestäni loppupeleissä voimailussa ole kyse saavutetuista kilomääristä tai kehityksen nopeudesta. Minulle tekeminen on ainakin ollut yhtä mielekästä 50-100 kiloon ja 180 kilosta 190 kiloon edetessä. Onnistumisen kokemukset, haasteiden selättäminen ja kaikki matkalla opittu on se, mikä ruokkii tekemistä ja innostaa treenistä toiseen riippumatta siitä, mitä liikettä tai ominaisuutta haluaa kehittää. Voimailun parissa on edessä antoisa matka, jonka aikana itsestään oppii valtavasti uutta, niin kuin aina sellaisten asioiden äärellä, jossa pääsee haastamaan itseään ja voittamaan omia epäilyksiään.
Vahvoja treenejä toivottaa Mikko!
Mikko Jokinen, LitM
